keskiviikko, 26. marraskuu 2008

En ehkä olekaan bipo, mutta...

Yritän nyt vähän kirjoitella auki jotain asioita, joita on selvinnyt muutamissa istunnoissa.

Ensimmäisellä kerralla kärsivällinen psykiatrian ammattilainen arveli, etten olekaan maanis-depressiivinen. Pakko-oirehäiriön hän kyllä diagnosoi välittömästi, mutta epäili, että kokemani maaniset ja flegmaattiset vaiheet ovatkin ennemmin persoonallisuuteeni liittyviä "joko kaikki tai ei mitään" -oireita. Äärirajoilla mennään aina, se on ihan totta.

Syömishäiriö on myös aivan päivänselvä juttu, mutta siinä on ilmeisesti sellainen hankaluus, että se liittyy pakko-oirehäiriöön eli hoito ei olekaan yhtä päivänselvää. Sain kyllä lääkäriltä lähetteen oikein isomman sairaalan psykiatriselle puolelle, että pääsen tutkittavaksi ja joku asiaatuntevampi sitten pääsee määräämään lääkitystä.

Tällä hetkellä lääkityksenä sitalopraami, eikä mikään kovinkaan iso annos vielä. Ahdistus- ja paniikkikohtaukset helpottivat kyllä jonkin verran, mutten ole huomannut minkäänlaista vaikutusta pakko-oirehäiriöön saati syömishäiriöön. Ehkä jonkunlainen hillintä toimii kuitenkin, en ole aivan niin paljon ahminut nyt reilun kuukauden lääkityksen jälkeen, kuin esim. kuukausi sitten.

Psykologi oli sitä mieltä, että pitkään jatkunut flegmaattinen, toiminta- ja aloitekyvytön kausi, johtuu mulla masennuksesta, mutta itse olen eri mieltä. Vaikkeivät asiat olekaan mitenkään loistavan hyvin, niin eivät ne hullustikaan ole. Minähän se hullu olen, eivät asiat... En tunne olevani masentunut, vaikka syksy onkin ollut tosi raskas.

No, varsinaista psykiatrin kutsua odotellessa, kaivellaan psykologin kanssa syvemmälle. Hauskaa (?) oli löytää sivupersoonia niiden kahden pääpersoonan lisäksi, joiden olemassaolon aavistin. En vain tajunnut, että minulla on aina mukanani näin paljon läheisiä ystäviä ;)

Kirjoittelen taas kun jaksan ja ehdin. Pitäisi purkaa uusia ajatuksia, mutten vielä pysty.

perjantai, 7. marraskuu 2008

Vihdoinkin askel eteenpäin

Sain vihdoin itsestäni niin paljon irti, että soitin psykologille. Nyt on muutama käyntikerta takana, tarkoitus hiukan kartoittaa tämä ongelmavyyhtiä. Syömishäiriö on tietenkin se, joka näkyy päällepäin, mutta ainakin pakko-oirehäiriö on diagnosoitu nyt ja siihen on aloitettu lääkitys. Identiteettihäiriöstä on myös keskusteltu ja itse toivon, että siinä vaiheessa, kun pääsen lääkärille uudestaan tarkistamaan lääkitystä, saisin apua myös syömishäiriöön. En ole vielä havainnut OCD-lääkityksen vaikuttavan syömishäiriöön.

Tässä nyt todella lyhyesti kuulumisia. Melkein vuosi meni edellisestä kirjoituksesta, ennen kuin pystyin ottamaan yhteyttä psykologiin. Kertoo varmaan jotain ongelman vaikeudesta... Voikaa hyvin.

ps. kunhan jaksan, korjailen taustaa. Nyt ei vain jaksa.

torstai, 13. joulukuu 2007

Edistystä terapian hankinnassa?

Hei pitkästä aikaa. En ole pystynyt kirjoittamaan ensinnäkään työkiireiden takia, toisekseen ahdistus menneitä ajatellessa on estänyt kaikki loputkin yritykset kirjoittaa. Mutta nyt. Siis "W-A-U". Olen itsekin vähän hämmentynyt. Uskalsin tehdä riskialttiin vedon. Keskustelin tänään hetken kahden kesken työpaikkamme psykologin kanssa ja kysyin häneltä suoraan, olisiko hänellä mielessä joku kognitiivinen toimintaterapeutti - tai millä nimellä täsmälleen sellaista nyt kutsutaankin - tällaiselle kolmikymppiselle naiselle, joka piilottaa häiriön poikineen muulta työyhteisöltä. Mainitsin paniikkihäiriön, nykyään satunnaisemmat pakko-oireet, syömishäiriön ja loppujen lopuksi, lyhyen tuumaustauon perään, myös insestin. Tarkistin luonnollisesti ensin, ettei ensimmäistäkään työtoveria ollut lähimaillakaan.

Vannotin myös psykologia, että hän on ainoa, jolle olen puhunut ääneen näistä asioista ja että hän on nyt ainoa, joka näistä minun lisäkseni tietää ja etten missään nimessä halua, että tämä leviää yhtään mihinkään (turhaan tietenkin, kyllähän ammattilainen tietää, ettei asioista rupatella kenellekään). Olen vain oppinut kantapään kautta, että jos haluan olla varma jostain asiasta, on parempi sanoa se ääneen. Ei voi kukaan jälkikäteen vedota, että "kun et Sä erikseen sanonut...", niinkin on nimittäin käynyt.

Psykologi sanoi, että hänelle itse asiassa tuli välittömästi mieleen yksi nainen ja nimikin oli minulle tuttu. Olen nimittäin aikaisemmin käynyt hänen luonaan yhden kerran silloin, kun sairastuin ensimmäisen kerran masennukseen oikein kunnolla. Silloin tosin en tiennyt miten suhtautua asiaan ja koko homma tuntui oudolta. Siitä on nyt vuosia ja mietin, että voisin vallan hyvin soittaakin tälle naiselle ja kysyä apua. Vaikkei hän olisikaan "se oikea", niin hän voisi varmaan neuvoa minulle muita käypiä terapeutteja, psykiatreja, mitä nyt tarvitsisinkaan.

Olo on jotenkin helpottunut. Olen vihdoin tehnyt asian eteen jotain. En paljon, kysynyt vain yhdeltä psykologilta yhtä terapeuttia, mutta kuitenkin. Mielessä kytee pieni toivonkipinä, että joskus vielä voisin päästä tästä pisteestä eteenpäin. Sitä odotellessa mietin, mikä tapahtuma olisi seuraava, josta kirjoittaisin. Lapsuudenaikaisista lukuisista seksuaalisista kokemuksista toisen alaikäisen kanssa, jotka ovat ilmeisesti pohjanneet insestin kokeneen lapsen seksualisoitumiseen vai hyppäisinkö hetkeksi uudelleen uhrittumisen mystiikkaan, omituiseen raiskauskokemukseeni noin parikymppisenä tyttölapsena.

Kiitokset taas kaikille teille, jotka olette kommentoineet. On todellakin lohduttavaa ymmärtää, etten ole yksin. Voimia teille kaikille. Myös teille, joiden elämä on toisissa asioissa helpompaa.

maanantai, 3. joulukuu 2007

Psykosomaattisia kohtukramppeja?

Olen nyt perjantaista asti kärsinyt julmetun kovista alavatsakivuista, jotka tuntuvat kohdistuvan kohdun ja emättimen alueelle. Kramppeja oli ensin perjantaina myöhään iltayöstä noin reilun tunnin verran, ensimmäisen puolen tunnin kramppaamisen jälkeen kipu hellitti hetkeksi, tullakseen viiden minuutin kuluttua entistä kovempana takaisin. Tuntui siltä, kuin alavatsassa kohtu ja emätin olisivat vääntymässä korkkiruuville.

Lauantai-iltana ja -yönä sain jälleen kramppeja, jotka kestivät taas reilun tunnin. Sunnuntai meni sentään krampeitta, mutta tänään... En pysty kunnolla istumaan, kävelemään, seisomaan, alavatsa kramppaa ja kramppi tuntuu tosiaan kohdistuvan emättimen ja kohdun tienoille. Vaikea kuvailla kivun laatua, välillä se aaltoilee, välillä vääntää ja puristaa, välillä tuntuu siltä, kuin joku puukottaisi sisäpuolelta.

Ja nyt tullaan sitten siihen psyyke & sooma -juttuun... Ihmettelin perjantaina ja lauantaina näitä kramppeja, koska mitään fyysistä syytä ei kramppaamiselle pitäisi olla, enkä muista kramppeja olleen muutenkaan vuosikausiin. Mietin ensin ruoka-aineista johtuvaa jotain suolistoperäistä kipua, mutta jouduin hylkäämään senkin, koska en ole syönyt mitenkään normaalista poikkeavasti. Sitäpaitsi, en ole sopimattomista ruoka-aineista saanut kramppeja, vaan normaalisti ripulin.

Eilen aloin sitten pohtia asiaa tarkemmin ja oivalsin, että vastaavanlaisia erittäin rajuja ja kipeitä kohtukramppeja koin eniten juuri silloin, kun aloitin ensimmäisen varsinaisen parisuhteeni 15-vuotiaana. Muutin poikaystäväni kanssa yhteen ja hän oli myös periaatteessa ensimmäinen seksikumppanini, jos ei nyt lasketa niitä lapsuuden aikaisia seksuaalisia hyväksikäyttöjä.

Rakastelumme ensimmäisen poikaystäväni kanssa saattoivat keskeytyä hyvinkin rajuihin kramppeihin, eikä minulla ollut aavistustakaan, mistä krampit olisivat voineet johtua. Minulla on erittäin pienet ja kireät paikat, myös lihakset ovat aina olleet tiukat, joten epäilimme silloin, että saan kramppeja, jos seksi on liian rajua ja että kramppi johtuu siis siitä, että emättimeni joutui venymään äärimmilleen.

Nyt vasta, kun aloitin ensinnäkin kirjoittamisen lapsuuden aikaisista hyväksikäyttökokemuksistani ja olen joutunut niitä muistelemaan ja ajattelemaan huomattavasti enemmän, olen viikonloppuisten kramppien myötä tainnut oivaltaa, että kyse ei todellakaan ole ollut vain siitä, että paikkani ovat pienet, vaan myös siitä mitä lapsena on tapahtunut. Että krampit ovat voineet alunperinkin olla alitajunnan lähettämiä viestejä epämiellyttävistä lapsuuskokemuksista, vaikken ole itse sitä edes tiedostanut.

Ja nyt, kirjoittaessani näistä asioista ja muistojen tuodessa kaikenlaisia mielikuvia päähäni kaukaisuudesta, on näköjään mahdollista, että myös elimistöni muistaa vanhoja asioita. Sieluni silmissä näkyvien muistikuvien lisäksi aivot lähettävät myös alavartalooni signaaleja, miltä siellä on tuntunut, kun minuun on ensimmäisiä kertoja yritetty penistä työntää, ollessani alakouluikäinen. Kipu säteilee joka puolelle alavatsaani.

Se täytyy sanoa, että oivallus on melkoinen, tajuta, mistä omituiset rakastelukrampit ovat todennäköisesti johtuneet. Ja tällä hetkellä mielessä elää pieni toivonkipinä, että jos elimistöni nyt oman kipumuistinsa avulla työstää näitä asioita ulos, voisinko minä joskus päästä näistä krampeista kokonaan eroon? Vai onko ihmisen mieli niin haavoittuvainen, ettei se voi luopua saavutetuista kivuistakaan?

Tulipa vielä mieleeni, että jos joku on kokenut samanlaisia kramppeja, niin kuinka ihmeessä niistä pääsee eroon? Onko mitään konstia, joilla helpottaa näitä kipuja? Pitäisi kuitenkin yrittää normaalisti tehdä töitä...

perjantai, 30. marraskuu 2007

Insestin kokeneen lapsen seksualisoituminen

Onpas mielenkiintoinen sana, seksualisoituminen. Ja erittäin kuvaava. Lainaan tähän pätkän Käypähoito-sivustolta tekstistä, jossa käsitellään lasten seksuaalista hyväksikäyttöä:

"Käyttäytymisen seksualisoituminen. Hyväksikäytettyjen lasten yleisimpiä käyttäytymisoireita on ikätasoon kuulumaton seksualisoitunut käyttäytyminen. Kuitenkin vain noin joka kolmannella hyväksikäytetyllä lapsella on todettu seksualisoituneita käyttäytymisoireita (Friedrich 1993, lähde 14). Estes & Tidwell (2002, lähde 13) havaitsivat, että insestin kokeneilla lapsilla oli merkittävästi enemmän seksualisoitunutta käyttäytymistä kuin muilla seksuaalisesti hyväksikäytetyillä lapsilla."

Lainasin tekstin tuohon siksi, että yritän purkaa käyttäytymistäni ja löytää siihen syitä. Vuosikausia luulin, että minussa on vain ihan omasta takaa jotain perustavanlaatuista vikaa, kun luin pornolehtiä jo ennen kuin osasin edes tavata. Katselin kuvia alastomista ihmisistä, hassuista asennoista ja kun opin lukemaan, luin virikkeellisiä kuvatekstejä.

Käyttäytymiseni sopii epäilemättä selkeästi tuohon seksualisoitumiseen. Muistan, kuinka ennen kouluikää hakeuduin naapurin poikien kanssa tilanteisiin, joissa päästiin pussailemaan. Seisottiin vaikkapa kerrostalon kellarikerroksen alimmilla portailla, minä portaalla ja pojat kellarinlattialla, että yletyttiin pussailemaan.

Muistan harrastaneeni jo hyvin pienenä itsetyydytystä hankaamalla itseäni vaikkapa sängynlaitaan, patjanreunaan, housujen saumaan, sängyntolppaan, pehmoleluihin, peitonmykkyrään... Saatoin jo alakoululaisena ollessani kiihottua kesken oppitunnin, jos farkunsauma sattui sopivasti klitorikseen. Se ei ollut kovinkaan hauskaa, koska kiihottuminen oli voimakasta, enkä voinut aina olla kiemurtelematta paikoillani. Se hävetti ja yritin kuitenkin olla normaalisti, aivan kuin olisin vain korjannut istuma-asentoani. En kuitenkaan osaa sanoa, onko se normaalia ala-asteikäisen fysiologiaa vai ei.

Seksualisoituminen sopii kuitenkin omaan elämääni, seksin, yhdynnän, sukupuolielimien ja kaikenlaisen muun vastaavan ajatteleminen, pohtiminen ja jatkuva pähkäily asian ympärillä leimasi voimakkaasti koko lapsuuttani ja nuoruuttani.

Täytyy jatkaa näitä ajatuksia taas myöhemmin, nyt tuntuu siltä, etten jaksa vuodattaa ajatuksiani ja tunteitani enää tämän enempää, juuri tällä hetkellä. Palaan taas asiaan, seuraavalla kerralla jatkan siitä, mihin ensimmäinen/-set insestikokemukset johtivat, loogisena jatkumona, kun ajatellaan sen aiheuttaneen seksualisoitumista.