Terapian tarpeessa?2019-12-01T20:30:13+02:00Blog Integration Feed Generatorhttps://terapian.vuodatus.net/terapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[En ehkä olekaan bipo, mutta...]]>Yritän nyt vähän kirjoitella auki jotain asioita, joita on selvinnyt muutamissa istunnoissa.
Ensimmäisellä kerralla kärsivällinen psykiatrian ammattilainen arveli, etten olekaan maanis-depressiivinen. Pakko-oirehäiriön hän kyllä diagnosoi välittömästi, mutta epäili, että kokemani maaniset ja flegmaattiset vaiheet ovatkin ennemmin persoonallisuuteeni liittyviä "joko kaikki tai ei mitään" -oireita. Äärirajoilla mennään aina, se on ihan totta.
Syömishäiriö on myös aivan päivänselvä juttu, mutta siinä on ilmeisesti sellainen hankaluus, että se liittyy pakko-oirehäiriöön eli hoito ei olekaan yhtä päivänselvää. Sain kyllä lääkäriltä lähetteen oikein isomman sairaalan psykiatriselle puolelle, että pääsen tutkittavaksi ja joku asiaatuntevampi sitten pääsee määräämään lääkitystä.
Tällä hetkellä lääkityksenä sitalopraami, eikä mikään kovinkaan iso annos vielä. Ahdistus- ja paniikkikohtaukset helpottivat kyllä jonkin verran, mutten ole huomannut minkäänlaista vaikutusta pakko-oirehäiriöön saati syömishäiriöön. Ehkä jonkunlainen hillintä toimii kuitenkin, en ole aivan niin paljon ahminut nyt reilun kuukauden lääkityksen jälkeen, kuin esim. kuukausi sitten.
Psykologi oli sitä mieltä, että pitkään jatkunut flegmaattinen, toiminta- ja aloitekyvytön kausi, johtuu mulla masennuksesta, mutta itse olen eri mieltä. Vaikkeivät asiat olekaan mitenkään loistavan hyvin, niin eivät ne hullustikaan ole. Minähän se hullu olen, eivät asiat... En tunne olevani masentunut, vaikka syksy onkin ollut tosi raskas.
No, varsinaista psykiatrin kutsua odotellessa, kaivellaan psykologin kanssa syvemmälle. Hauskaa (?) oli löytää sivupersoonia niiden kahden pääpersoonan lisäksi, joiden olemassaolon aavistin. En vain tajunnut, että minulla on aina mukanani näin paljon läheisiä ystäviä ;)
Kirjoittelen taas kun jaksan ja ehdin. Pitäisi purkaa uusia ajatuksia, mutten vielä pysty. ]]>2008-11-26T00:05:00+02:002019-12-01T20:29:48+02:00https://terapian.vuodatus.net/lue/2008/11/en-ehka-olekaan-bipo-muttaterapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[Vihdoinkin askel eteenpäin]]>Sain vihdoin itsestäni niin paljon irti, että soitin psykologille. Nyt on muutama käyntikerta takana, tarkoitus hiukan kartoittaa tämä ongelmavyyhtiä. Syömishäiriö on tietenkin se, joka näkyy päällepäin, mutta ainakin pakko-oirehäiriö on diagnosoitu nyt ja siihen on aloitettu lääkitys. Identiteettihäiriöstä on myös keskusteltu ja itse toivon, että siinä vaiheessa, kun pääsen lääkärille uudestaan tarkistamaan lääkitystä, saisin apua myös syömishäiriöön. En ole vielä havainnut OCD-lääkityksen vaikuttavan syömishäiriöön.
Tässä nyt todella lyhyesti kuulumisia. Melkein vuosi meni edellisestä kirjoituksesta, ennen kuin pystyin ottamaan yhteyttä psykologiin. Kertoo varmaan jotain ongelman vaikeudesta... Voikaa hyvin.
ps. kunhan jaksan, korjailen taustaa. Nyt ei vain jaksa. ]]>2008-11-07T20:58:00+02:002019-12-01T20:29:51+02:00https://terapian.vuodatus.net/lue/2008/11/vihdoinkin-askel-eteenpainterapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[Edistystä terapian hankinnassa?]]>Hei pitkästä aikaa. En ole pystynyt kirjoittamaan ensinnäkään työkiireiden takia, toisekseen ahdistus menneitä ajatellessa on estänyt kaikki loputkin yritykset kirjoittaa. Mutta nyt. Siis "W-A-U". Olen itsekin vähän hämmentynyt. Uskalsin tehdä riskialttiin vedon. Keskustelin tänään hetken kahden kesken työpaikkamme psykologin kanssa ja kysyin häneltä suoraan, olisiko hänellä mielessä joku kognitiivinen toimintaterapeutti - tai millä nimellä täsmälleen sellaista nyt kutsutaankin - tällaiselle kolmikymppiselle naiselle, joka piilottaa häiriön poikineen muulta työyhteisöltä. Mainitsin paniikkihäiriön, nykyään satunnaisemmat pakko-oireet, syömishäiriön ja loppujen lopuksi, lyhyen tuumaustauon perään, myös insestin. Tarkistin luonnollisesti ensin, ettei ensimmäistäkään työtoveria ollut lähimaillakaan.
Vannotin myös psykologia, että hän on ainoa, jolle olen puhunut ääneen näistä asioista ja että hän on nyt ainoa, joka näistä minun lisäkseni tietää ja etten missään nimessä halua, että tämä leviää yhtään mihinkään (turhaan tietenkin, kyllähän ammattilainen tietää, ettei asioista rupatella kenellekään). Olen vain oppinut kantapään kautta, että jos haluan olla varma jostain asiasta, on parempi sanoa se ääneen. Ei voi kukaan jälkikäteen vedota, että "kun et Sä erikseen sanonut...", niinkin on nimittäin käynyt.
Psykologi sanoi, että hänelle itse asiassa tuli välittömästi mieleen yksi nainen ja nimikin oli minulle tuttu. Olen nimittäin aikaisemmin käynyt hänen luonaan yhden kerran silloin, kun sairastuin ensimmäisen kerran masennukseen oikein kunnolla. Silloin tosin en tiennyt miten suhtautua asiaan ja koko homma tuntui oudolta. Siitä on nyt vuosia ja mietin, että voisin vallan hyvin soittaakin tälle naiselle ja kysyä apua. Vaikkei hän olisikaan "se oikea", niin hän voisi varmaan neuvoa minulle muita käypiä terapeutteja, psykiatreja, mitä nyt tarvitsisinkaan.
Olo on jotenkin helpottunut. Olen vihdoin tehnyt asian eteen jotain. En paljon, kysynyt vain yhdeltä psykologilta yhtä terapeuttia, mutta kuitenkin. Mielessä kytee pieni toivonkipinä, että joskus vielä voisin päästä tästä pisteestä eteenpäin. Sitä odotellessa mietin, mikä tapahtuma olisi seuraava, josta kirjoittaisin. Lapsuudenaikaisista lukuisista seksuaalisista kokemuksista toisen alaikäisen kanssa, jotka ovat ilmeisesti pohjanneet insestin kokeneen lapsen seksualisoitumiseen vai hyppäisinkö hetkeksi uudelleen uhrittumisen mystiikkaan, omituiseen raiskauskokemukseeni noin parikymppisenä tyttölapsena.
Kiitokset taas kaikille teille, jotka olette kommentoineet. On todellakin lohduttavaa ymmärtää, etten ole yksin. Voimia teille kaikille. Myös teille, joiden elämä on toisissa asioissa helpompaa. ]]>2007-12-13T21:46:00+02:002019-12-01T20:29:54+02:00https://terapian.vuodatus.net/lue/2007/12/edistysta-terapian-hankinnassaterapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[Psykosomaattisia kohtukramppeja?]]>Olen nyt perjantaista asti kärsinyt julmetun kovista alavatsakivuista, jotka tuntuvat kohdistuvan kohdun ja emättimen alueelle. Kramppeja oli ensin perjantaina myöhään iltayöstä noin reilun tunnin verran, ensimmäisen puolen tunnin kramppaamisen jälkeen kipu hellitti hetkeksi, tullakseen viiden minuutin kuluttua entistä kovempana takaisin. Tuntui siltä, kuin alavatsassa kohtu ja emätin olisivat vääntymässä korkkiruuville.
Lauantai-iltana ja -yönä sain jälleen kramppeja, jotka kestivät taas reilun tunnin. Sunnuntai meni sentään krampeitta, mutta tänään... En pysty kunnolla istumaan, kävelemään, seisomaan, alavatsa kramppaa ja kramppi tuntuu tosiaan kohdistuvan emättimen ja kohdun tienoille. Vaikea kuvailla kivun laatua, välillä se aaltoilee, välillä vääntää ja puristaa, välillä tuntuu siltä, kuin joku puukottaisi sisäpuolelta.
Ja nyt tullaan sitten siihen psyyke & sooma -juttuun... Ihmettelin perjantaina ja lauantaina näitä kramppeja, koska mitään fyysistä syytä ei kramppaamiselle pitäisi olla, enkä muista kramppeja olleen muutenkaan vuosikausiin. Mietin ensin ruoka-aineista johtuvaa jotain suolistoperäistä kipua, mutta jouduin hylkäämään senkin, koska en ole syönyt mitenkään normaalista poikkeavasti. Sitäpaitsi, en ole sopimattomista ruoka-aineista saanut kramppeja, vaan normaalisti ripulin.
Eilen aloin sitten pohtia asiaa tarkemmin ja oivalsin, että vastaavanlaisia erittäin rajuja ja kipeitä kohtukramppeja koin eniten juuri silloin, kun aloitin ensimmäisen varsinaisen parisuhteeni 15-vuotiaana. Muutin poikaystäväni kanssa yhteen ja hän oli myös periaatteessa ensimmäinen seksikumppanini, jos ei nyt lasketa niitä lapsuuden aikaisia seksuaalisia hyväksikäyttöjä.
Rakastelumme ensimmäisen poikaystäväni kanssa saattoivat keskeytyä hyvinkin rajuihin kramppeihin, eikä minulla ollut aavistustakaan, mistä krampit olisivat voineet johtua. Minulla on erittäin pienet ja kireät paikat, myös lihakset ovat aina olleet tiukat, joten epäilimme silloin, että saan kramppeja, jos seksi on liian rajua ja että kramppi johtuu siis siitä, että emättimeni joutui venymään äärimmilleen.
Nyt vasta, kun aloitin ensinnäkin kirjoittamisen lapsuuden aikaisista hyväksikäyttökokemuksistani ja olen joutunut niitä muistelemaan ja ajattelemaan huomattavasti enemmän, olen viikonloppuisten kramppien myötä tainnut oivaltaa, että kyse ei todellakaan ole ollut vain siitä, että paikkani ovat pienet, vaan myös siitä mitä lapsena on tapahtunut. Että krampit ovat voineet alunperinkin olla alitajunnan lähettämiä viestejä epämiellyttävistä lapsuuskokemuksista, vaikken ole itse sitä edes tiedostanut.
Ja nyt, kirjoittaessani näistä asioista ja muistojen tuodessa kaikenlaisia mielikuvia päähäni kaukaisuudesta, on näköjään mahdollista, että myös elimistöni muistaa vanhoja asioita. Sieluni silmissä näkyvien muistikuvien lisäksi aivot lähettävät myös alavartalooni signaaleja, miltä siellä on tuntunut, kun minuun on ensimmäisiä kertoja yritetty penistä työntää, ollessani alakouluikäinen. Kipu säteilee joka puolelle alavatsaani.
Se täytyy sanoa, että oivallus on melkoinen, tajuta, mistä omituiset rakastelukrampit ovat todennäköisesti johtuneet. Ja tällä hetkellä mielessä elää pieni toivonkipinä, että jos elimistöni nyt oman kipumuistinsa avulla työstää näitä asioita ulos, voisinko minä joskus päästä näistä krampeista kokonaan eroon? Vai onko ihmisen mieli niin haavoittuvainen, ettei se voi luopua saavutetuista kivuistakaan?
Tulipa vielä mieleeni, että jos joku on kokenut samanlaisia kramppeja, niin kuinka ihmeessä niistä pääsee eroon? Onko mitään konstia, joilla helpottaa näitä kipuja? Pitäisi kuitenkin yrittää normaalisti tehdä töitä... ]]>2007-12-03T19:17:00+02:002019-12-01T20:29:57+02:00https://terapian.vuodatus.net/lue/2007/12/psykosomaattisia-kohtukramppejaterapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[Insestin kokeneen lapsen seksualisoituminen]]>Onpas mielenkiintoinen sana, seksualisoituminen. Ja erittäin kuvaava. Lainaan tähän pätkän Käypähoito-sivustolta tekstistä, jossa käsitellään lasten seksuaalista hyväksikäyttöä:
"Käyttäytymisen seksualisoituminen. Hyväksikäytettyjen lasten yleisimpiä käyttäytymisoireita on ikätasoon kuulumaton seksualisoitunut käyttäytyminen. Kuitenkin vain noin joka kolmannella hyväksikäytetyllä lapsella on todettu seksualisoituneita käyttäytymisoireita (Friedrich 1993, lähde 14). Estes & Tidwell (2002, lähde 13) havaitsivat, että insestin kokeneilla lapsilla oli merkittävästi enemmän seksualisoitunutta käyttäytymistä kuin muilla seksuaalisesti hyväksikäytetyillä lapsilla."
Lainasin tekstin tuohon siksi, että yritän purkaa käyttäytymistäni ja löytää siihen syitä. Vuosikausia luulin, että minussa on vain ihan omasta takaa jotain perustavanlaatuista vikaa, kun luin pornolehtiä jo ennen kuin osasin edes tavata. Katselin kuvia alastomista ihmisistä, hassuista asennoista ja kun opin lukemaan, luin virikkeellisiä kuvatekstejä.
Käyttäytymiseni sopii epäilemättä selkeästi tuohon seksualisoitumiseen. Muistan, kuinka ennen kouluikää hakeuduin naapurin poikien kanssa tilanteisiin, joissa päästiin pussailemaan. Seisottiin vaikkapa kerrostalon kellarikerroksen alimmilla portailla, minä portaalla ja pojat kellarinlattialla, että yletyttiin pussailemaan.
Muistan harrastaneeni jo hyvin pienenä itsetyydytystä hankaamalla itseäni vaikkapa sängynlaitaan, patjanreunaan, housujen saumaan, sängyntolppaan, pehmoleluihin, peitonmykkyrään... Saatoin jo alakoululaisena ollessani kiihottua kesken oppitunnin, jos farkunsauma sattui sopivasti klitorikseen. Se ei ollut kovinkaan hauskaa, koska kiihottuminen oli voimakasta, enkä voinut aina olla kiemurtelematta paikoillani. Se hävetti ja yritin kuitenkin olla normaalisti, aivan kuin olisin vain korjannut istuma-asentoani. En kuitenkaan osaa sanoa, onko se normaalia ala-asteikäisen fysiologiaa vai ei.
Seksualisoituminen sopii kuitenkin omaan elämääni, seksin, yhdynnän, sukupuolielimien ja kaikenlaisen muun vastaavan ajatteleminen, pohtiminen ja jatkuva pähkäily asian ympärillä leimasi voimakkaasti koko lapsuuttani ja nuoruuttani.
Täytyy jatkaa näitä ajatuksia taas myöhemmin, nyt tuntuu siltä, etten jaksa vuodattaa ajatuksiani ja tunteitani enää tämän enempää, juuri tällä hetkellä. Palaan taas asiaan, seuraavalla kerralla jatkan siitä, mihin ensimmäinen/-set insestikokemukset johtivat, loogisena jatkumona, kun ajatellaan sen aiheuttaneen seksualisoitumista. ]]>2007-11-30T19:33:00+02:002019-12-01T20:30:01+02:00https://terapian.vuodatus.net/lue/2007/11/insestin-kokeneen-lapsen-seksualisoituminenterapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[Uneton ja ahdistunut yö takana...]]>Viimeöisen kirjoituksen (ensimmäinen muistoni insestistä) aikaan saaminen vaikutti ainakin siten, etten saanut unta useampaan tuntiin. Nyt olo on väsynyt, irrallinen, silmät ovat turvoksissa (valvomisen, ei itkemisen seurauksena) ja on lähdettävä töihin.
Mutta jos joku miettii, mitä jälkiseurauksia lapsen seksuaalisella hyväksikäytöllä voi olla, niin täältä, käypähoito-osoitteesta voi lueskella listaa. Olen itsekin yllättynyt, kuinka moni osuu nappiin ja alan ihmetellä, voivatko oikeasti lähes kaikki lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden ongelmat todellakin juontaa niihin lukuisia vuosia sitten tapahtuneisiin törkeyksiin? ]]>2007-11-30T07:43:00+02:002019-12-01T20:30:05+02:00https://terapian.vuodatus.net/lue/2007/11/uneton-ja-ahdistunut-yo-takanaterapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[Insestistä, ensimmäinen muistoni]]>Tunnit kuluvat ja yritys kirjoittaa vaihtuu ihmettelyksi, kun tietokoneen näyttö pysyy tyhjänä. Oma pääkin on tyhjä. Muistikuvat tapahtumista ovat päässäni, mutta miten pystyisin kirjoittamaan ne ulos ilman, että saan paniikkikohtauksen, tuntuukin olevan vallan toinen asia.
Muistan olleeni todella pieni, ehkä 2- tai 3-vuotias. Hyväksikäyttäjäni oli lähisukulaiseni, ei kuitenkaan isä eikä äiti, mutta miespuolinen. Poika, jos ollaan täsmällisiä. Hänellä oli ikää silloin ehkä 13 tai 14 vuotta. Ja jos en aivan väärässä ole, lain mukaan teko ei ollut edes laiton, koska toinen alaikäinen ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa. Hämärä mielikuva on, että hän oli lapsenvahtinani.
Tilanne, joka ei häviä mielestäni, vaikka kuinka olen sitä yrittänyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti unohtaa, oli sellainen, että tämä poika halusi kokeilla minuun suuseksiä. Mitäpä 2-vuotias ymmärtää suuseksistä, kävin lapsenvahdin kehotuksesta kiltisti sänkyyn selälleni ja hän nosti jalkani koukkuun ja nuoli alapäätäni ja se tuntui merkilliseltä.
Muistan jopa sanoneeni, että kutittaa ja että tuntuu omituiselta (muistelen sen tuntuneen inhottavalta ja pelottavalta, mutten osannut sellaisia sanoja kuin "inhottava", pelottava kuului kyllä sanavarastoon, mutta en käyttänyt sitä sanaa) ja käskin lapsenvahdin lopettaa. Muistan myös, että lapsenvahti totesi kommenttiini "tuntuu omituiselta ja kutittaa", että "siltä sen varmaan kuuluukin tuntua", jonka jälkeen hän yritti jatkaa ja minä kielsin, vastustelin ja hän komensi minua olemaan kunnolla, paikallani.
Sitten muistikuva onneksi loppuu. Eli en osaa sanoa, olisinko voinut saada joko alkeellisen orgasmin (jos pienet, 2-3-vuotiaat lapset voivat orgasmeja saada?) tai olenko saanut raivokohtauksen. Ehkäpä molemmat. En osaa sanoa, tapahtuiko näitä tilanteita useamminkin, en onneksi muista.
Mutta sen muistan, että olen lukenut pornolehtiä niin kauan kuin valokuvamuistini on ollut olemassa. Se on käsittääkseni lailla kielletty eli lasta, joka ei ole seksuaalisesti kehittynyt ja kypsä, ei saa altistaa seksuaalisille virikkeille, jotka eivät vastaa hänen kehitystasoaan, vaan se on rangaistava teko.
Epäilys on vahva, että hyväksikäyttö ei jäänyt yhteen kertaan. En tiedä, jäikö hyväksikäyttäjäni kiinni muille sukulaisilleni, enkä osaa sanoa, mitä on tapahtunut pienten lasten aivojen, silmien, korvien, aistien tavoittamattomissa. Mutta tiedän, että niin ei olisi pitänyt päästä käymään. Oksettaa, jos ajattelenkin jonkun käyttävän hyväkseen pientä avutonta lasta, mutta kun se lapsi olinkin minä, en tiedä, miltä minusta tuntuukaan? Ei kuitenkaan okseta, ainakaan juuri nyt.
Ahdistaa kuitenkin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin kylmää jäätä olisi päänahkaani vasten, joka puolella päätäni. Sydäntäkin kylmää. Miksi helvetissä juuri mulle piti tehdä näin? Miksi vitussa?! Eikö perkele elämässä ja maailmassa ole ihan tarpeeksi paskaa ilman tällaista?
Olen vasta jälkeenpäin, hiljakkoin, alkanut käsittää, että tuosta, kenties yhdestä ainokaisesta tapahtumasta, juontavat juurensa varmasti lähes kaikki (elleivät tosiaan aivan kaikki) myöhemmät seksuaaliset ongelmat ja ongelmallinen seksuaalinen käytökseni yleensä.
Nyt vituttaa, kiukuttaa, suututtaa. Onko tämä vihaa? Tärisen kylmästä täällä lämpimässä asunnossani. Ja valitettavasti, jatkoa seuraa. Muttei nyt. Yritän pitää kiinni siitä normaalista elämästäni ja mennä jälleen huomenaamulla töihin, aivan kuin ei mitään.
Ahdistaa. ]]>2007-11-30T01:08:00+02:002019-12-01T20:30:08+02:00https://terapian.vuodatus.net/lue/2007/11/insestista-ensimmainen-muistoniterapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[Insesti]]>Kun ajattelenkin, että kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa tästä asiasta, julkisesti vaikkakin anonyyminä, sydämeni alkaa hakata, päässä tuntuu lievää huimausta, hengitys tihentyy ja rinnan ympäri tuntuu puristava vanne, joka painaa keuhkojani kasaan. Olin ajatellut, että anonyyminä pystyisin kirjoittamaan "tuosta vain", olenhan kuitenkin ajatellut tätä asiaa vuosikaudet, tuntematta sen erikoisempia tunteita enää mihinkään suuntaan. Jos nyt insestistä puhuttaessa koskaan voi olla tuntematta mitään. Ehkä se turta olo onkin ollut suojamekanismi? Olen kuvitellut olevani jotenkin sinut tämän asian kanssa?
Otetaanpa siis takapakkia, paniikkikohtauksesta huolimatta haluan kirjoittaa tätä kertomusta itsestäni ulos. Toivon, että ulkoistamalla tämän asian, voisin jotenkin samalla saada osan niistä seurauksista, häiriöistä, joita psyykeeni on kertynyt, häipymään, ulkoistumaan, hellittämään, jotain.
Ja taas sydän alkaa hakata, kädet tärisevät. Tuntuu kuin hengittäisin ilman sijasta jotain merkillistä nesteenkaltaista ainetta ja sisuskalut yrittävät vaihtaa paikkaa. Voiko kirjoittaminen olla oikeasti näin vaikeaa?
Okei, tämä onkin huomattavasti vaikeampaa kuin olin osannut edes kuvitella. Lähden ulos, jospa raitis ilma saisi pääni jotenkin selkiytymään ja saisin tämän ensimmäisen tarinan ulos, ensimmäisen monista. Sillä jos en pääse edes alkuun, miten voisin koskaan päästä loppuun?
Ahdistaa ja puristaa, happi loppuu ja tunnen itkun tärisevän sisälläni. ]]>2007-11-28T16:57:00+02:002019-12-01T20:30:10+02:00https://terapian.vuodatus.net/lue/2007/11/insestiterapianhttps://terapian.vuodatus.net/<![CDATA[Aika aloittaa terapia?]]>Ensin lyhyesti minusta: olen reippaasti keskivertoa älykkäämpi, riippuen testistä, ÄO:ni keikkuu testien ylärajoilla 156-173 tienoilla. Ikää on kolmisenkymmentä vuotta, olen keskimittainen nainen, elän päällisin puolin normaalia ja antoisaa elämää. Olen lahjakas oikeastaan kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna, musiikillisia kykyjä löytyy (soitan kitaraa, pianoa, laulan), matemaattiset kykyni ovat erinomaiset siinä, missä useimmiten myös äidinkielellinen ilmaisutaitonikin. Pystyn hahmottamaan ja jäsentämään asioita helposti, olen looginen, älykäs, peräti viisaskin toisinaan ja sosiaaliset taitoni ovat yllättävän hyvät, ottaen huomioon minkälaisia demoneja pääni sisällä liikkuu. Oikeastaan ainoa hiukan heikompi älykkyyden osa-alueeni on ns. kolmiulotteisten mallien hahmottaminen. Osaan kyllä suunnistaa, seurata malleja ja vaikkapa kutoa ja siten ajatella kolmiulotteisesti, mutten pysty luomaan kolmiulotteisia kaavoja. Tai ehkä se on vain harjoituksen puutetta? Joka tapauksessa, myös kehonhallintani on ollut erinomaista lähes koko ikäni, lukuunottamatta viime vuosina tapahtunutta taantumista, lihomisen mukanaan tuomaa.
Nyt on pakko katsoa tosiasioita silmiin ja ryhtyä pohtimaan, mitä tehdä tälle elämälle, joka kaikesta ulkonaisesta normaaliudestaan (niin siis mikä on normaalia?) huolimatta on sisäisesti ahdistavaa ja kaaosmaista. Minussa taistelevat useat erilaiset puolet. Toisaalta olen viimeisen päälle perfektionisti, haluaisin asioiden olevan täsmällisesti järjestyksessä ja minua ahdistaa, jos joku esine jätetään palauttamatta alkuperäiselle paikalleen. Toisaalta olen luokattoman epäsiisti. Tavarat kasautuvat pinoihin (kirjat, sarjakuvat, dvd:t, postit, paperit, cd:t...), pinkkoja löytyy vähän sieltä sun täältä.
Olen myös kaikinpuolin säntillinen, pohdin ja suunnittelen kaiken perinpohjaisesti, pähkäilen pähkäilemästä päästyänikin, kuinka saisin asiat sujumaan ja sitten... saan havaita, että kaikenlaisista jatkuvista pyristelyistä huolimatta elämäni ikään kuin kulkee täysin omaa rataansa, johon en pysty paljoa vaikuttamaan. Vaikka joka ikinen päivä yritän. Ja useimmiten useampiakin kertoja, siis jo saman päivän aikana. Sitten kun tajuan ajan yrittämiseen loppuvan kesken, alan päässäni hahmotella uusia ja uusia kuvioita, kuinka voisin edes seuraavana päivänä onnistua. Tai sitä seuraavana...
Sitten seuraavat listat: työlistat, ruokalistat, muistilistat, ohjelistat, liikuntalistat, jopa juomislistat... Yritän jäsentää jatkuvan kiireen ja ajanpuutteen puristuksessa asioita, joita pitäisi tehdä ja kirjoitan ne listoiksi. Tämä siis silloin, kun alkaa oikein kunnolla ahdistaa. Olen tehnyt listoja niin kauan kuin muistan ja tätä nykyä (eli tässä iässä), osaan tehdä listoja päähäni, ettei minun enää tarvitse kirjoittaa niitä ylös. En koskaan kuitenkaan tunnu saavan listojani sellaisiksi, että voisin vain huiskaista käytetyn listan roskiin ja tehdä uuden, vaan listasta kuin listasta jää aina, siis AINA jotain tekemättä, suorittamatta, järjestämättä jne, josta seuraa, että saatan tallentaa keskeneräisiä listoja paperipinoihini, jotta muistaisin edes "vähän myöhemmin" suorittaa jonkun jäljelle jääneen askareen tai tehtävän.
Pahinta ja häiritsevintä elämässäni on eräs omituinen pakko-oire, johon en ole koskaan aikaisemmin törmännyt, kenelläkään. Olen aina myöhässä. Siis aivan aina. Niin kauan kuin muistiani riittää taaksepäin, varhaislapsuuteen asti, muistan olleeni aina myöhässä, en välttämättä paljoa, mutta ainakin vähän. Olen vuosien ja vuosikymmenten mittaan yrittänyt kehitellä siihen kaikenlaisia parantavia ratkaisuja, jotka ovat poikkeuksetta kaikki epäonnistuneet.
Ja siinä suurin syy, miksi päätin aloittaa tämän blogin: kyseinen pakko-oire on häirinnyt elämääni niin kauan ja aiheuttaa ahdistusta sekä luonnollisesti pahaa mieltä kaikille, joihin jatkuva myöhästely kohdistuu sekä hankaloittaa omaa elämääni jatkuvasti, tunnista, päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen... Jatkuva saamattomuuden tunne liittyy myös jotenkin tähän "ominaisuuteeni". Yritän saada kovasti aikaan, mutta havaitsen toistuvasti, etten ole saanutkaan aikaan niitä asioita, joita listoilleni olen laittanut.
Harkinnassa on nyt siis aivan vakavasti, että myöntäisin kerrankin lääkärille, että nyt tarvitaan ihan oikeasti pitkäkestoisempaa apua (kenties joku kognitiivinen käyttäytymisterapia?), koska haluan todellakin päästä puusta pitkään, enkä jaksa enää junnata paikoillani. Epäilen myöskin, että syyt näihin omituisiin oireisiini ja rasittavaan käyttäytymiseeni piilevät vähintäänkin suurimmassa määrin epämiellyttävässä lapsuudessani.
Se on myös syy, miksi kirjoitan tätä täysin anonyyminä. En ole kertonut tästä yhdellekään tutulleni, saati sukulaiselleni, koska asiat joista aion kirjoittaa, ovat todella arkaluonteisia, pääosaksi. Mutta ulos ne ajatukset, muistot, pähkäilyt ja päätelmät on saatava tästä päästä, koska vaikka nyt heti hakisin ja pääsisin terapiaan, tulee todennäköisesti viemään vuosia, ennen kuin alan päästä jyvälle kaikista syistä ja seurauksista ja siitä, kuinka minäkin voisin elää ihan oikeasti, henkisesti "normaalia" elämää.