Ensin lyhyesti minusta: olen reippaasti keskivertoa älykkäämpi, riippuen testistä, ÄO:ni keikkuu testien ylärajoilla 156-173 tienoilla. Ikää on kolmisenkymmentä vuotta, olen keskimittainen nainen, elän päällisin puolin normaalia ja antoisaa elämää. Olen lahjakas oikeastaan kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna, musiikillisia kykyjä löytyy (soitan kitaraa, pianoa, laulan), matemaattiset kykyni ovat erinomaiset siinä, missä useimmiten myös äidinkielellinen ilmaisutaitonikin. Pystyn hahmottamaan ja jäsentämään asioita helposti, olen looginen, älykäs, peräti viisaskin toisinaan ja sosiaaliset taitoni ovat yllättävän hyvät, ottaen huomioon minkälaisia demoneja pääni sisällä liikkuu. Oikeastaan ainoa hiukan heikompi älykkyyden osa-alueeni on ns. kolmiulotteisten mallien hahmottaminen. Osaan kyllä suunnistaa, seurata malleja ja vaikkapa kutoa ja siten ajatella kolmiulotteisesti, mutten pysty luomaan kolmiulotteisia kaavoja. Tai ehkä se on vain harjoituksen puutetta? Joka tapauksessa, myös kehonhallintani on ollut erinomaista lähes koko ikäni, lukuunottamatta viime vuosina tapahtunutta taantumista, lihomisen mukanaan tuomaa.

Nyt on pakko katsoa tosiasioita silmiin ja ryhtyä pohtimaan, mitä tehdä tälle elämälle, joka kaikesta ulkonaisesta normaaliudestaan (niin siis mikä on normaalia?) huolimatta on sisäisesti ahdistavaa ja kaaosmaista. Minussa taistelevat useat erilaiset puolet. Toisaalta olen viimeisen päälle perfektionisti, haluaisin asioiden olevan täsmällisesti järjestyksessä ja minua ahdistaa, jos joku esine jätetään palauttamatta alkuperäiselle paikalleen. Toisaalta olen luokattoman epäsiisti. Tavarat kasautuvat pinoihin (kirjat, sarjakuvat, dvd:t, postit, paperit, cd:t...), pinkkoja löytyy vähän sieltä sun täältä.

Olen myös kaikinpuolin säntillinen, pohdin ja suunnittelen kaiken perinpohjaisesti, pähkäilen pähkäilemästä päästyänikin, kuinka saisin asiat sujumaan ja sitten... saan havaita, että kaikenlaisista jatkuvista pyristelyistä huolimatta elämäni ikään kuin kulkee täysin omaa rataansa, johon en pysty paljoa vaikuttamaan. Vaikka joka ikinen päivä yritän. Ja useimmiten useampiakin kertoja, siis jo saman päivän aikana. Sitten kun tajuan ajan yrittämiseen loppuvan kesken, alan päässäni hahmotella uusia ja uusia kuvioita, kuinka voisin edes seuraavana päivänä onnistua. Tai sitä seuraavana...

Sitten seuraavat listat: työlistat, ruokalistat, muistilistat, ohjelistat, liikuntalistat, jopa juomislistat... Yritän jäsentää jatkuvan kiireen ja ajanpuutteen puristuksessa asioita, joita pitäisi tehdä ja kirjoitan ne listoiksi. Tämä siis silloin, kun alkaa oikein kunnolla ahdistaa. Olen tehnyt listoja niin kauan kuin muistan ja tätä nykyä (eli tässä iässä), osaan tehdä listoja päähäni, ettei minun enää tarvitse kirjoittaa niitä ylös. En koskaan kuitenkaan tunnu saavan listojani sellaisiksi, että voisin vain huiskaista käytetyn listan roskiin ja tehdä uuden, vaan listasta kuin listasta jää aina, siis AINA jotain tekemättä, suorittamatta, järjestämättä jne, josta seuraa, että saatan tallentaa keskeneräisiä listoja paperipinoihini, jotta muistaisin edes "vähän myöhemmin" suorittaa jonkun jäljelle jääneen askareen tai tehtävän.

Pahinta ja häiritsevintä elämässäni on eräs omituinen pakko-oire, johon en ole koskaan aikaisemmin törmännyt, kenelläkään. Olen aina myöhässä. Siis aivan aina. Niin kauan kuin muistiani riittää taaksepäin, varhaislapsuuteen asti, muistan olleeni aina myöhässä, en välttämättä paljoa, mutta ainakin vähän. Olen vuosien ja vuosikymmenten mittaan yrittänyt kehitellä siihen kaikenlaisia parantavia ratkaisuja, jotka ovat poikkeuksetta kaikki epäonnistuneet.

Ja siinä suurin syy, miksi päätin aloittaa tämän blogin: kyseinen pakko-oire on häirinnyt elämääni niin kauan ja aiheuttaa ahdistusta sekä luonnollisesti pahaa mieltä kaikille, joihin jatkuva myöhästely kohdistuu sekä hankaloittaa omaa elämääni jatkuvasti, tunnista, päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen... Jatkuva saamattomuuden tunne liittyy myös jotenkin tähän "ominaisuuteeni". Yritän saada kovasti aikaan, mutta havaitsen toistuvasti, etten ole saanutkaan aikaan niitä asioita, joita listoilleni olen laittanut.

Harkinnassa on nyt siis aivan vakavasti, että myöntäisin kerrankin lääkärille, että nyt tarvitaan ihan oikeasti pitkäkestoisempaa apua (kenties joku kognitiivinen käyttäytymisterapia?), koska haluan todellakin päästä puusta pitkään, enkä jaksa enää junnata paikoillani. Epäilen myöskin, että syyt näihin omituisiin oireisiini ja rasittavaan käyttäytymiseeni piilevät vähintäänkin suurimmassa määrin epämiellyttävässä lapsuudessani.

Se on myös syy, miksi kirjoitan tätä täysin anonyyminä. En ole kertonut tästä yhdellekään tutulleni, saati sukulaiselleni, koska asiat joista aion kirjoittaa, ovat todella arkaluonteisia, pääosaksi. Mutta ulos ne ajatukset, muistot, pähkäilyt ja päätelmät on saatava tästä päästä, koska vaikka nyt heti hakisin ja pääsisin terapiaan, tulee todennäköisesti viemään vuosia, ennen kuin alan päästä jyvälle kaikista syistä ja seurauksista ja siitä, kuinka minäkin voisin elää ihan oikeasti, henkisesti "normaalia" elämää.

Palataan linjoille, pitäkäähän itsestänne huolta. Minäkin yritän, jatkuvasti...