Kun ajattelenkin, että kirjoitan nyt ensimmäistä kertaa tästä asiasta, julkisesti vaikkakin anonyyminä, sydämeni alkaa hakata, päässä tuntuu lievää huimausta, hengitys tihentyy ja rinnan ympäri tuntuu puristava vanne, joka painaa keuhkojani kasaan. Olin ajatellut, että anonyyminä pystyisin kirjoittamaan "tuosta vain", olenhan kuitenkin ajatellut tätä asiaa vuosikaudet, tuntematta sen erikoisempia tunteita enää mihinkään suuntaan. Jos nyt insestistä puhuttaessa koskaan voi olla tuntematta mitään. Ehkä se turta olo onkin ollut suojamekanismi? Olen kuvitellut olevani jotenkin sinut tämän asian kanssa?

Otetaanpa siis takapakkia, paniikkikohtauksesta huolimatta haluan kirjoittaa tätä kertomusta itsestäni ulos. Toivon, että ulkoistamalla tämän asian, voisin jotenkin samalla saada osan niistä seurauksista, häiriöistä, joita psyykeeni on kertynyt, häipymään, ulkoistumaan, hellittämään, jotain.

Ja taas sydän alkaa hakata, kädet tärisevät. Tuntuu kuin hengittäisin ilman sijasta jotain merkillistä nesteenkaltaista ainetta ja sisuskalut yrittävät vaihtaa paikkaa. Voiko kirjoittaminen olla oikeasti näin vaikeaa?

Okei, tämä onkin huomattavasti vaikeampaa kuin olin osannut edes kuvitella. Lähden ulos, jospa raitis ilma saisi pääni jotenkin selkiytymään ja saisin tämän ensimmäisen tarinan ulos, ensimmäisen monista. Sillä jos en pääse edes alkuun, miten voisin koskaan päästä loppuun?

Ahdistaa ja puristaa, happi loppuu ja tunnen itkun tärisevän sisälläni.