Hei pitkästä aikaa. En ole pystynyt kirjoittamaan ensinnäkään työkiireiden takia, toisekseen ahdistus menneitä ajatellessa on estänyt kaikki loputkin yritykset kirjoittaa. Mutta nyt. Siis "W-A-U". Olen itsekin vähän hämmentynyt. Uskalsin tehdä riskialttiin vedon. Keskustelin tänään hetken kahden kesken työpaikkamme psykologin kanssa ja kysyin häneltä suoraan, olisiko hänellä mielessä joku kognitiivinen toimintaterapeutti - tai millä nimellä täsmälleen sellaista nyt kutsutaankin - tällaiselle kolmikymppiselle naiselle, joka piilottaa häiriön poikineen muulta työyhteisöltä. Mainitsin paniikkihäiriön, nykyään satunnaisemmat pakko-oireet, syömishäiriön ja loppujen lopuksi, lyhyen tuumaustauon perään, myös insestin. Tarkistin luonnollisesti ensin, ettei ensimmäistäkään työtoveria ollut lähimaillakaan.

Vannotin myös psykologia, että hän on ainoa, jolle olen puhunut ääneen näistä asioista ja että hän on nyt ainoa, joka näistä minun lisäkseni tietää ja etten missään nimessä halua, että tämä leviää yhtään mihinkään (turhaan tietenkin, kyllähän ammattilainen tietää, ettei asioista rupatella kenellekään). Olen vain oppinut kantapään kautta, että jos haluan olla varma jostain asiasta, on parempi sanoa se ääneen. Ei voi kukaan jälkikäteen vedota, että "kun et Sä erikseen sanonut...", niinkin on nimittäin käynyt.

Psykologi sanoi, että hänelle itse asiassa tuli välittömästi mieleen yksi nainen ja nimikin oli minulle tuttu. Olen nimittäin aikaisemmin käynyt hänen luonaan yhden kerran silloin, kun sairastuin ensimmäisen kerran masennukseen oikein kunnolla. Silloin tosin en tiennyt miten suhtautua asiaan ja koko homma tuntui oudolta. Siitä on nyt vuosia ja mietin, että voisin vallan hyvin soittaakin tälle naiselle ja kysyä apua. Vaikkei hän olisikaan "se oikea", niin hän voisi varmaan neuvoa minulle muita käypiä terapeutteja, psykiatreja, mitä nyt tarvitsisinkaan.

Olo on jotenkin helpottunut. Olen vihdoin tehnyt asian eteen jotain. En paljon, kysynyt vain yhdeltä psykologilta yhtä terapeuttia, mutta kuitenkin. Mielessä kytee pieni toivonkipinä, että joskus vielä voisin päästä tästä pisteestä eteenpäin. Sitä odotellessa mietin, mikä tapahtuma olisi seuraava, josta kirjoittaisin. Lapsuudenaikaisista lukuisista seksuaalisista kokemuksista toisen alaikäisen kanssa, jotka ovat ilmeisesti pohjanneet insestin kokeneen lapsen seksualisoitumiseen vai hyppäisinkö hetkeksi uudelleen uhrittumisen mystiikkaan, omituiseen raiskauskokemukseeni noin parikymppisenä tyttölapsena.

Kiitokset taas kaikille teille, jotka olette kommentoineet. On todellakin lohduttavaa ymmärtää, etten ole yksin. Voimia teille kaikille. Myös teille, joiden elämä on toisissa asioissa helpompaa.